Olet joko lähetystyöntekijä tai lähetyskenttä. Näin on joku näppärä ihminen joskus tokaissut ja mielestäni tähän lyhyeen lauseeseen kätkeytyy aikamoinen viisaus. Lähetyskäskyä ei annettu jollekin korkeasti koulutetulle huippuosaajien ryhmälle, vaan Jeesuksen seurassa aikaa viettäneille opetuslapsille, joista osa oli kalastajia, vailla sen suurempia titteleitä tai oppiarvoja. Mielestäni tämän tiedostaminen on jokseenkin vapauttavaa, sillä tässäkään asiassa ei ole kyse meidän osaamisesta tai viisaudesta, vaan Hänen voimasta!

Joskus saatamme ajatella lähetystyöstä liian suppeasti ja ajattelemme sen tarkoittavan vain sitä, että lähdemme Keniaan Maasai -heimon keskuuteen pioneerityöhön. Asumme savimajoissa ja metsästämme leijonia jousilla ja keihäillä, kuin kunnon maasait konsanaan. Samalle pidämme evankeliointikokouksia maaseudulla kitukasvuisten puiden varjossa. Jonkun kohdalla lähetystyön tekeminen voi olla sitä, että hän mahdollistaa jonkun toisen lähtemisen rukouksin ja varoistaan antamalla. Tämä henkilö ei ehkä koskaan poistu omasta kotimaastaan, mutta siitä huolimatta, hänen palvelutyönsä kautta voi satoja tai tuhansia, kaukaisten maiden asukkaita, tulla uskoon.

Mielestäni lähetystyössä, niin kuin kaikessa muussakin toiminnassa tärkeintä on, että meidän sydämemme saa palaa Jumalalle. Rakkaus Kristukseen ja tuska sieluista ajaa meidät liikkeelle ja mukaan työhön. Ilman rakkautta ympäröivää hukkuvaa maailmaa kohtaan, meidän touhumme ei juurikaan eroa hyväntekeväisyysjärjestöjen toiminnasta. Kaikki mitä teemme tulisi aina tähdätä sielujen pelastukseen ja kunnian tuomiseen Jumalalle.

Tässä kirjoituksessani ajattelin hieman avautua sellaisesta aiheesta kuin seurakunnassa olevasta kuilusta eri ikäryhmien välillä. Vastauksia minulla ei tähänkään asiaan ole, mutta kirjailen ylös joitain huomioitani. Olen valitettavan usein törmännyt sellaiseen ilmiöön, että seurakunta on jakautunut nuoriin ja vanhoihin, eivätkä nämä kaksi ryhmää enää kohtaa toisiaan seurakunnan tilaisuuksissa. Nuortenillat ovat nuorten reviiriä, jonne vanhemman sukupolven edustajia ei kaivata, perinteiset sunnuntain päiväkokoukset kokoavat yleensä ihmisiä, jotka ovat saaneet matkustaa auringon ympäri jo yli 30 kertaa. Seurakuntien rukouskokouksissa kävijämäärä on yleensä kaikkein suppein ja paikalla on yleensä vain niitä, jotka ovat syntyneet reilusti ennen Kekkosen presidenttiyttä.

Olen itse saanut kasvaa pienessä seurakunnassa, jossa nuoret ja vanhat ovat tehneet työtä yhdessä, Jumalalle kiitos siitä! Ei ollut mitenkään omituista, että myös rukouskokoukset olivat koko seurakunnan tilaisuuksia, eikä ainoastaan vanhemman väestön. Minusta oli uskomattoman mielenkiintoista kuulla vanhempien uskovien kokemuksia kuinka Jumala oli yliluonnollisesti auttanut heitä. Jos en olisi ollut samoissa tilaisuuksissa, en koskaan olisi saanut kuulla näitä helmiä. En olisi saanut tietää millaisista myrskyistä he olivat selvinneet Jumalan avulla.

Viime aikoina olen huomannut, että joissakin seurakunnissa on unohdettu kuinka voimallinen meidän Jumalamme on. En tiedä johtuuko tämä juuri eri ikäpolvien kuilusta, kun iäkkäiden ihmisten kokemat Jumalan ihmeet, eivät enää siirry nuoremmalle sukupolvelle ja siten osaltaan kasvata uskoa Jumalan suuruuteen. Mielestäni tähän nuorten ja vanhojen yhteistoimintaan tulisi panostaa enemmän kuin kirkkojen väliseen ekumeniaan. Tuntuu oudolta, että yhteistyötä ollaan valmiita tekemään yli seurakuntarajojen, vaikka siihen ei kyetä omallakaan tontilla.

Itse en tilanteesta lähtisi nuorisoa ripittämään, vaan lähinnä osoittaisin valitusvirteni seurakuntien johdolle, kuinka he ovat sallineet asioiden mennä tähän pisteeseen. Onko tilanteiden kehittyminen johtunut johtajien laiskuudesta, välinpitämättömyydestä, silkasta hyväuskoisuudesta, vai mistä? Haluaisin nähdä nuorteniltojen suunnittelutiimeissä myös vanhempaa väkeä, mutta myös sunnuntain päiväkokouksien vastuissa nuorempaa sukupolvea. Ja mitä rukouskokouksiin tulee, ovat ne mielestäni seurakunnan tärkeimpiä tilaisuuksia, joihin kaikkien seurakuntalaisten tulisi osallistua iästä, sukupuolesta tai etnisestä taustasta riippumatta.

Tänään tunnilla me käsittelimme hengellisten työntekijöiden hyvinvointia ja jaksamista. Mielestäni tämä aihe on erinomaisen tärkeä ja siitä tulisi myös keskustella seurakunnissa avoimesti. Joskus ammoisina aikoina, kun myynnissä ei vielä ollut yli kymmentä erityylistä maitoa, ihmisten jaksamisesta ei puhuttu. Yhteiskunta oli muutenkin hyvin erilainen. Työtä oli paljon eikä varsinaiselle viihdekulttuurille ollut aikaa. Yhteiskunta oli myös huomattavasti yhteisöllisempi, naapurin kanssa juteltiin ja kyläyhteisö hoiti maatilojen töitä yhteistuumin. Vanhalle ajalle oli täysin vierasta nyky-yhteiskunnalle tyypillinen tuntikausien nettisurffailu, sometouhuilu tai muu turhanpäiväinen erilaisten näyttöjen vahtaaminen. Huolimatta siitä, ettei ihmisillä ollut tiskikoneita pesukoneita tai sähköhelloja helpottamassa elämää ja lapsia oli jalkapallojoukkueen verran, loppuunpalaminen tuntui olleen täysin vieras käsite. Oi niitä aikoja…

Valitettavan paljon on viime vuosina tullut esiin pastoreiden ja nuorisotyöntekijöiden työuupumisia. Syitä on varmasti monia, enkä usko, että vain jotkut yksittäiset asiat romahduttavat ihmistä. Osan kohdalla syynä on voinut olla liian suuri työtaakka liian pienillä harteilla. Uskon siihen, että Jumala kouluttaa työntekijänsä. Vaikka pastori olisi käynyt maailman parhaan raamattukoulun ja olisi huippuainesta teologisten kysymysten kanssa painiessa, mutta jollei hän osaa pyhittää lepopäiväänsä, niin kuin muut kuolevaiset, ei hän tule jaksamaan. Raamatussa kerrotaan kuinka Jeesus, Jumalan Poika hakeutui yksinäisiin hetkiin seurustellakseen Isän kanssa. Jos Hän tarvitsi hiljentymistä maallisen vaelluksensa kiireisimpinä päivinä, niin kuinka paljoa enemmän me valuvikaiset näitä hetkiä todella tarvitsemmekaan!

Perinteiset terveellisen elämän ohjeet: syö terveellisesti, nuku riittävästi, liiku säännöllisesti koskevat myös hengenmiehiä ja -naisia. Tämän lisäksi äärimmäisen tärkeää on pysyä läheisissä väleissä työnantajansa (Jumalan) kanssa. Hengelliseen työhön mielivän tulee terveellä tavalla kuolla ihmisten mielipiteille, sillä en usko, että missään muussa työssä työmies tulee saamaan kuraa niskaansa, niin paljoa kuin tässä jalossa toimessa. Ja kun näky on elämääkin suurempi, on jaksamisen kannalta tärkeää, että säännöllisesti keskittyy johonkin sellaiseen, joka on täysin erilaista kuin varsinainen työ. Jollekin se on metsissä samoilu, jollekin matkustelu, joku voimaantuu painoja nostamalla, toinen pitsiä nypläämällä. Oli vastapainotekeminen mitä tahansa (toki aina sopusoinnussa Jumalan Sanan kanssa) siitä kannattaa pitää kiinni, jotta elämä ei käy liian suppeaksi.

Tänään minä opin kaksi oikein vaikeaa termiä. Kyseiset termit ovat: komplementaari ja egalitaari. Komplementaarilla tarkoitetaan sellaista näkökantaa, jossa ajatellaan, että nainen ja mies ovat keskenään yhtä arvokkaita, mutta mies vastaa seurakunnan johtamisesta ja opetuksesta. Egalitaarien mukaan Raamattu ei tunne sukupuolten välistä alistussuhdetta ja että kaikki palvelutehtävät seurakunnassa ovat avoinna molemmille sukupuolille.

Voisin esitellä tässä blogissani liudan raamatunkohtia naispappeutta puolustamaan tai vastustamaan ja kikkailla alkukielen kanssa (tai siis kirjoitella tänne muiden kikkailuja alkukielen kanssa), mutta en lähde sille tielle ollenkaan. Monet minua viisaammat ovat jo vuosikausia yrittäneet esittää perustelujaan komplementaariseen tai egalitaariseen kantaansa, löytämättä kuitenkaan tyhjentäviä selityksiä.

Uskon, että Jumala on luonut meille järjen ja oikeuden myös käyttää sitä. Joten lähestymistapani tähän asiaan tulee olemaan, katoavana kansanperinteenäkin tunnettu, maalaisjärki sekä lisäksi planeettamme tarkin aisti, naisen vaisto.

Hämärästi muistan, että meille joskus muinoin opetettiin, että ihmisistä ainoastaan kauniimman sukupuolen edustajat voivat tulla raskaaksi ja synnyttää. Ensin nämä naishautomot kantavat lastaan masussaan 9 kuukautta ja sen jälkeen pienokainen vapautetaan naisen kehon kahleista. Jotenkin olisi luontevaa ajatella, että kun he tällaisen erityiskyvyn omaavat, heidän tulisi myös olla niitä, jotka huolehtivat lapsista. Tälläiseen ihmishautomomaiseen kyvykkyytenhän eivät miehet kykene.

Mutta kyllä miehilläkin jotain sellaista on, mikä meiltä naisilta uupuu. Jossain kasvun vaiheessa me naiset joudumme auttamattomasti tunnustamaan, ettemme enää pärjää voimassa näille kaksilahkeisille. He vain yksinkertaisesti ovat vahvempia. Joskus tämä ominaisuus on vain fyysistä, mutta monesti olen joutunut tunnustamaan sen myös olleen henkistä vahvuutta.

Näiden aukottomien todisteiden valossa voisin vetää pohdinnoistani johtopäätöksen, että johtajuus seurakunnassa on tarkoitettu pääasiassa vain miehille. Mutta koska me naiset olemme kovin ihmeellisiä olentoja, en uskokaan, että Taivaallinen Isämme haluaisi meidät kokonaan ajaa sivuun seurakunnallisista tehtävistä. Uskon, että naiset voivat palvella seurakunnan keskellä monissa eri tehtävissä ja toteuttaa kutsuaan sitä kautta, mutta seurakunnallisen johtamisen jättäisin mieluusti vain miesten harteille.

Ja mitä naisen vaistoon tulee, niin johan sen jo luontokin opettaa ettei Guccin uudet korkkarit sovi yhteen pappien rumien kaapujen kanssa! Siis HALOO!

Toteutin pitkäaikaisen haaveeni (ollut mielessä vain noin 17 vuotta) ja lähdin raamattukouluun syksyllä 2018. Asustelen tällä hetkellä täällä Keuruulla ja kirmailen iloisesti IK-opiston ympärillä olevilla ”viheriäisillä” niityillä. Opiskeluihin kuuluu kurssi: Johdanto pastoraalityöhön. Kyseisen kurssin vaatimuksiin kuuluu blogin pitäminen eli täysin vapaaehtoisesti minä en ole täällä avautumassa. Ihmislapselle, joka on vältellyt sosiaalista mediaa kuin ruttoa ja pidättäytynyt jakamasta kaikenlaista itseään koskevaa informaatiota netissä, tulee tämä olemaan jokseenkin haastavaa. Mutta yritetään!

Ensimmäisten tuntien aikana kuvailimme pastoria tai työntekijää (seurakuntaelämästä), jolla on ollut merkittävä vaikutus elämäämme. Nousin aikakoneeseen ja siirryin ajassa taaksepäin vuoteen 1999, jolloin tulin uskoon ja liityin paikalliseen seurakuntaan. Seurakuntani paimenena oli silloin nuorehko, vajaa 30-vuotias mies. Kutsukaamme häntä vaikka tässä blogissa nimellä Paimen X. Toki minun silmissä Paimen X oli jo täysin ikäloppu, koska olin itse silloin vasta 15-vuotias.

On helppo seurata johtajaa, jonka huomaa elävän samoin kuin hän opettaa. Hengellisessä kentässä on myös tärkeää, että opetukset kumpuavat Raamatusta. Paimenuuteen kuuluu mielestäni se, että paimenella on selkärankaa seistä raamatullisten arvojen ja opetusten takana silloinkin, kun ennemmistö on ne jo hylännyt. Koostuipa tämä enemmistö sitten hengellisten tai maallisten piirien edustajista. Eli kaikkein tärkeintä mielestäni on, että paimen elää lähellä Jumalaa. Hänellä on kutsu Jumalalta kyseiseen tehtävään. Ja kun hän nousee saarnapönttöön, hän on oikeasti ollut Jumalan edessä valmistellessa puhettaan. Nämä asiat opin paimenuudesta, kun seurasin Paimen X:n toimintaa.

Lisäksi paimenen tulisi olla mielestäni helposti lähestyttävä ja vieraanvarainen. Jos paimen kulkee kulmat rypyssä ja osoittaa olevansa erittäin kiireinen, ei ensimmäiseksi tule mieleen häiritä häntä.

Oltuani jokusen kuukauden uskossa ja lukiessani Raamattua, minulla heräsi paljon kysymyksiä lukemastani. Kirjoittelin nämä kysymykset ylös ja yhdessä Paimen X:n kanssa kävimme kysymyslistojani läpi, tämä oli todella opettavaista. Mitä vieraanvaraisuuteen tulee, niin mielestäni se luo seurakuntaan perheen ilmapiirin. Tälläkin saralla Paimen X onnistui suoriutumaan erittäin hyvin. Paimen X ja hänen puolisonsa kutsuivat ihmisiä kotiinsa ja olivat näin Jumalan käytössä, niin uskovaisten kuin ei-uskovaistenkin keskuudessa.

Kaikkien hienojen listauksien keskellä tulee kuitenkin muistaa, että paimenetkin ovat vain ihmisiä ja yhtä lailla lankeavia ja riippuvaisia Jumalan armosta kuin kuka tahansa meistä muista kuolevaisista. Kun paimenet paimentavat ja palvelevat laumaansa, on lauman tehtävä rukoilla paimenensa puolesta.